Juska Paarma – Trilogia
21.10.2017

“Mikko Niskasen näyttelemän Kahdeksan Surmanluotia- elokuvan Tauno Pasasen lisäksi Juska Paarma on ainoa fiktiivinen, todeksi muuttunut henkilö”. Peter Von Bagh

Paikka ja aika: 21.10.2017, WHS-Union teatteri, klo 13

Tapahtumassa esitetään koko Juska Paarma – trilogian elokuvat.
Elokuvat:

Klo 13:00 Harmageddon
Klo 15:00 Yksinteoin
Klo 17:00 Yksinteoin ll

Yksittäisliput 8€ / Yhteislippu 22€

ALUSTUS JUSSI PARVIAISEN SANOIN:

Luettuani näytelmän ja sisälle sijoitetun Jussi Parviaisen elokuvaroolin monologin ryhdyin aktiivisesti ajattelemaan tämän näyttämöllepanon ja näyttelijän mahdollisuuksia monologin imitaatiossa. Tulisiko siinä kommunikoitua alkuperäisen roolisuorituksen autenttisuus, ja kuinka tämä esitys käsittelisi Jussi Parviaisen nimihahmoa roolityönä, jonka valmistin kahden vuoden ajan; yksin vanhassa suljetussa mielisairaalassa, saadakseni roolihenkilöön kaiken kestävän ja kaiken kokeneen ihmisen pelottomuuden ja pelottavuuden.

Lihotin itseni 80-kiloisesta 127-kiloiseksi lääketurvotuspotilaan kuvaksi, jolle kasvatin syrjäytyneen hullun pitkän parran ja tukan. Värjäsin ne mustiksi ja pukeiuduin valkoisiin nahkavaatteisiin. Koristelin rumaksi rakentamani henkilön röyhelöillä, timanteilla ja kullalla. Ostin sille järjettömän kalliin auton ja esittelin hahmon kansallisoopperan baletin ensi-illoissa niin että jokainen sen nähdessään hokisi, ettei ymmärrä mitään.

Vietin pitkiä aikoja aution saaren metsässä, huusin roolihenkilön onologeja itseäni pelottavaan yöhön ja raivosin henkilölleni ääneen ja puhetavan, joka olisi kaiken sanonnallaan murskaava, missä tahansa olosuhteissa. Näin tiesin saavani aikaan tosiolennon, joka suoraan kameralle studiossa puhuessaan olisi kotoisin aivan jostain muualta kuin siitä tilanteesta, jossa nyt näytti olevan.

Olin päättänyt näyttää mitä autenttinen näytteleminen on. Ja mitä autenttisuuden etiikka tarkoittaa esittävässä taiteessa.

Roolihahmon representaatiotodellisuuden ytimessä oli luonnollisesti narsistinen kriisikäyttäytyminen, kuten kaikkien Juska Paarma fiktioidenkin tarkoituksena on ollut ja niin tässäkin tuon roolihenkilön jatkumossa. Katsoin jo ensimmäistä omakohtaista elokuvaani tehdessä, että julkinen henkilöni on täysin fiktiivinen hahmo ja hyvä kertoja omille, henkilökohtaisille kokemuksilleni, kyeten tekemään niistä yleispätevääkin, ne  niin esittäessäni.

Tietysti minua ällistytti se, että jo ensimmäistä “yksinteoin”- elokuvaa katsoessa jotkut ilmoittivat kokevansa myötähäpeää; että eikö katsoja muka todella älyä kuinka tuo työ on tehty, että se oikeasti on monikerroksista elokuvailmaisua, ja että minä tein tämän ilmoittaakseni, että itsensä vakavasti ottava ihminen on aina sentimentaalinen ja vaikuttaa hölmöltä.

Autenttinen ilmaisuni kuitenkin näköjään tuhosi elokuvani taiteellisen osaamisen esittäytymisen ja minä ryhdyin vakavissani miettimään yleistä, tahattomasti huonompaa näyttelemistä, sellaista jossa näyttelijän suhteessa roolihenkilöönsä on taitamattomuutta ja rohkeuden puutteesta syntyvä, kriitikoiden kuitenkin ylistämä “ironinen ote”. Unohdin koko asian saman tien, koska se ei olisi silloin ollut minä.

Ja tein tämän toisen “Yksinteoin Kaksi” – elokuvan yhä autenttisemman henkilön ja sellaisen narsistin purkauksen, ettei kukaan näkisi sitä katsoessaan elokuvaa. Vain sisällön. Ja niin se toimiikin. Täydellisesti minua itseäni vastaan ja opetuksena kaikille siitä, mihin asti henkilönsä voi viedä esittävässä taiteessa. Narsismin välittömässä narsistisessa kuvauksessa.

Olin tehnyt todellisuutta mitä en edes itse kestänyt ja luonut olemassaoloa joka oli minulle kuolemaksi. Ja samalla aidon elokuvan, jonka sisällä oli aivan liian lähelle tuotu peili.

Kun jo yli seitsemän vuotta sitten riisuin itsestäni tuon hahmon, ajoin partani, pukeuduin taas verkkareihin ja juoksin itseni kuntoon, niin jätin myös roolini, tietysti.

Nyt kun elokuvan Rakkautta ja Anarkiaa festivaali ensi-illasta onkulunut jo jo yli kuusi vuotta, tuon sen kaupalliseen levityseen taideteoksena, joka ei enää ole niin ajankohtainen eik autenttinen. Suostun häviämään suuren osan sen merkityksestä, mutta kun se on esittävää taidetta niin se esitetään sen elokuvalliset ansiot edellä. Elokuvastani on tullut fiktio fiktiosta. Ainoa sallittu muoto ja juuri se, jonka sisällä liki kaikki esittävä taide tehdään.

Teen uutta rakkaustarinaa, Jeesuksen menestystarinaa. Ja minä teen Jeesukseni itse. Autenttisesti. Tietysti.

 

– Jussi Parviainen